Hämmästyksen sormi kummastuksen suussa......

Väsyin, uuvuin. Ja totesin etten jaksa.

Otin yhteyttä terveyskeskukseen, opettajaan, kuraattoriin. Sain kontaktin mielenterveyshoitajaan.

 

Lapset saaneet oman näkemyksensä esittää kuraattorille, minä itse mielenterveyshoitajalle. Paljon sitä mielipahan aihetta , tuskaa ja pahaa oloa ammattilaisille tarjoiltiinkin. Että voikin olla hämmästyksestä pyöreät silmät ammatti-ihmisillä.     Täytin etukäteen useammanlaisia mielentilaa ja jaksamista kartoittavia kyselyitä, on kuulemma korkeat pisteet...? Seuraavaksi tarjottiin sairauslomaa ja mielialalääkkeitä. Kysyttiin lupaa soittaa koulun kuraattorille. Sovittiin ensiviikolle uusi aika.

En halunnut ottaa lisää lääkkeitä ja sairauslomastakin kieltäydyin. Nyt tosin kaduttaa, olisivat voineet tulla tarpeeseen.

 

Koskapa......

MT-hoitaja soitti perään..."Otin yhteyttä kuraattoriin ja totesimme että voisi olla hyvä jos täyttäisit itse ilmoituksen lastensuojeluun avuntarpeesta, tai me joudumme tekemään ilmoituksen........""Tervetuloa torstaina täyttämään lomakkeet."

Ahaa, annettiin kuitenkin vaihtoehtoja, valita kahdesta huonosta parempi.... voi luoja. Nyt vasta tuntuukin että vanne puristaa päätä ja viimeinenkin jaksamisen yritys häviää.

Mihinkähän tämäkin vielä johtaa? Sinisilmäisesti haluaisin uskoa että lastensuojelulla on tarjota jotakin sellaista mikä ei traumatisoi koko perhettä loppuelämäksi, eikä astuisi meidän itsemääräämisoikeutta lyttyyn. Mutta realiteettinahan on että tämä kelkka vie minne haluaa. Kerran kun kyytiin joudut, siellä olet ja pysyt.

Torstaina olen ehkä hiukan viisaampi.....

Elämä.

Toisilla on sellainen. Omani on kuollut.

Minun tilani on pikemminkin "oloni" sanan elämä sijasta.

Oloni koostuu lasten ja kodin arjen pyörittämisestä. Tällä hetkellä tunnen kapinahenkeä. Varsinkin kun kuulen tai näen päivityksiä toisten "elämästä". Varsinkin exäni baarireissuista, harrastuksista tai vapaudesta kulkea miten mieli tekee. Viikonloppunakin hän aloitti mp-kauden........ ja koskapa pyörä oli täällä talvisäilössä, lapsetkin noutivat pyöränsä....

Sen jälkeen pumpattiinkin ilmaa kumeihin, fixattiin tangot ja satulat kohdilleen, rasvattiin ketjuja ja kitiseviä polkimia. AAAAAAHHHHHH  Kiitos että minulla on monta lasta ja heillä niin huomaavainen iskä. Joka siis poistui tontilta ennen kaikkea tätä...

Voisikohan tässä olla yksi syy miksi heitin hänet pihalle?

Kapinamieli tiivistyy pahaksi mauksi suussa, pahoinvoinniksi ja tottakai purkautuu agressiivisena raivoamisena...... ja kukahan tästäkin kärsii? Lapset tietenkin. Itse häpeän yön pimeydessä.... kunhan olen rauhoittunut riittävästi. Ja saanut olla rauhassa ilman jatkuvaa tunnetta siitä, että joku vaatii jotakin. Kaksi vuotta sitten tiesin, että kun lasten vaatimukset illalla loppuvat unen myötä, löytyy sängystä toisenlainen vaatimus..... Sekös vasta ärsytti. Toisella ei minkäänlaista tajua päivän vaativuudesta, siitä miten kuluttavaa lasten kanssa vietetty aika on. Ja "palvele" vielä kerran, päivän päätteeksi. Ei sillä ettenkö itsekin olisi loppujen lopuksi suuremmalta osin nauttinut, mutta pakostikin veti mieltä katkeraksi. 

Ai työ? No, toihan se tai toisi vaihtelua. Palkkapäivänä tilillä oli vähän enemmän rahaa. Hyödyttikö se? Ei. Kaikki meni ja menee perheen perseeseen. Ei minun. Myös kotitöihin palkkatyö tuo vaihtelua. Joutuu tekemään saman määrän kuin kotona ollessaankin, eli aivan kaiken. Mutta huomattavasti kireämmällä aikataululla. HUUUU ja mikä määrä energiaa jääkään käytettäväksi lasten asioille, huolien, iloisten kertomusten, kasvukipujen, sekä fyysisten että psyykkisten, kuunteluun ja setvimiseen. Tai ITSELLE?! Todellakin. Tuolloin jumaloin sänkyäni. Se tarjosi pikaisen unohduksen kaikesta muutamaksi tunniksi. Ellei joku sairastunut yöllä.

Vanhimman lapsen synnyttyä, parin vuoden ajan ystävät/kaverit pyysivät auttamaan tai kyläilemään. Ei onnistunut, koskapa lapsi/lapset olisi pitänyt ottaa joka paikkaan mukaan ja eihän minusta apua kellekään olisi ollut lasta vahtiessani. Ehkä elämäni alkoi kuolla jo silloin, on täytynyt olla saatavilla ja valmiina perheen niin vaatiessa. Mitään ei jäänyt itselle. EI MITÄÄN.

Kukaan ei koskaan ole kysynyt "Kävisikö sinulle että katsot lapsia kun teen/käyn/tms ?"

Automaatio on, se olen minä joka huoltaa lapset, satoi tai paistoi. Teen kotityöt, organisoin ohjelmat, kauppa-,lääkäri-, hammaslääkäri-, koulu- ja kaverireissut, ym ym.

Missä välissä minun elämälläni on merkitystä? Sitten kun kupsahdan ja huomataan tekemättä jääneet työt? Liekö edes silloin.

Oloni on muodostunut häkiksi, josta haluaisin pyristellä pois. Hylkäänkö kaiken pahaa mieltä aiheuttavan? Entä raivon tunteita? Saatikka ne jotka jatkuvilla vaatimuksillaan saavat minut tuntemaan itseni kuiviin imetyksi? Ne jotka vaativat jokaisesta askeleestani selvityksen? Tai nämä jokailtaisen helvetin aiheuttavat pikkupirut, joita toiset kutsuvat lapsiksi? Joka saatanan ilta sama ruljansi. Minkä ihmeen vuoksi ei voi mennä ihmisen pennuille kaaliin, että ilman jokailtaista äidin messua (lue:raivaria) voi suorittaa iltarutiinit? Iltapala, hiusten ja hampaiden harjaus, halit, hyvänyön toivotukset ja sänkyyn hetkeksi lukemaan ennen nukahtamista. Mikä VITTU siinä on niin vaikeaa???????

Ehei, joka ilta pitää saada äiti raivostumaan ja huutamaan niin että ikkunat helisee ja tuntuu että verisuoni ratkeaa päässä.... Taitaa olla rutiini jo tämäkin.

Eli heivaanko nämä pikkupirulaiset sosiaalihuollon rattaisiin? Vedänkö itseni kiikkuun riittämättömän sosiaalisen verkoston puutteessa? Ei. Olen itsekäs paskiainen ja kidutan meitä kaikkia, koska on olemassa kirjoittamattomat koodistot vanhemmuuteen, jotka eivät salli selkärankani taipua moiseen heikkouteen.

Häkistä vielä, alkaako kenties joku tanko taipua ja sen raosta pilkistää valoa? En tiedä. Mutta toivon niin. Siksi on olevainen myös tämä Nollausposti, etten heittelisi kaikkea sisälleni kertynyttä ryönää lasteni niskaan. Kenties opin näitten kirjoitteluiden kautta tuntemaan itseäni ja löydän elämäni. Ja varsinkin riemun elää.

Kiitos että luit vuodatukseni, olit korvani heikolla hetkellä.

Aamu hoideltu isossa mittakaavassa mitättömiltä tuntuvia asioita.

Omassa mittakaavassa ajateltuna kynnyskamanan yläreuna ehkä jo häämöttää. Josko tää tästä alkais kokoon keittymään ja kasassa pysymään pikkuhiljaa.

Tavoitin omahoitajan, tarvitsin yhdelle teineistäni labralähetteet koko talven jatkuneen kuumeilun, päänsäryn, huimauksen ja huonovointisuuden syyn selvittämiseksi. Aamulla lähdetään sitten syömättä liikenteeseen.Tämä päivä huojutaan kotona.

Samalla kerroin nuorimmaisen nukahtamisvaikeuksista, sain ohjeen olla yhteydessä opettajaan ( ei mikään yllätys). Opettajalle jätin soittopyynnön, hän soittikin ja aamupäivällä. Sovittiin että koulun kuraattori ottaa yhteyttä minuun ja selvitellään jatkot sitä kautta. Luokassa ei lapsen käytöksessä ole mikään muuttunut.

Omistakin huolistani ja väsymyksestä kerroin, omahoitaja yrittää saada ajan mielenterveyshoitajalle ns vanhana asiakkaana, koskapa omalääkärille ei todellakaan saa aikoja.

Nettikin kieltäytyi yhteistyöstä, joten soitin asiakaspalveluun, tekevät kuulemma jotain huoltoa joka valmistuu huomiseksi. Eikö mikään voi sujua?

Jätin soittopyynnön myöskin paikallisen kaivostoiminnan räjähde-esimiehelle, ei ole soittoa kuulunut. Hitto, työnsähän heidänkin on tehtävä, muttei minun torppani kustannuksella. Ei paljon naurata kun leivinuunin päällä tuikkukynttilät saa orgastisia kouristuksia joka jytkyn aikana. Saatikka ikkunat ja kattovalaisimet tanssiessaan salsaa.

Mukava yllätys tosin oli että Geologian tutkimuslaitoksen kirjastossa on todella avuliasta porukkaa :D

Ja mitä aarteita löytyykään Seismologian laitoksen nettisivuilta......

 

Nytpä pyörii byrokratian rattaat.

Nuorimmainen pääsee juttelemaan kuraattorin luo, josko virkeämpi aikuinen saisi jotain tolkkua missä mättää lapsukaisella. Äippä kun on totaalisen puhki.

 

Teinin labrakokeet normiarvoissa, mutta onneksi kouluterveydenhoitaja ottautui asioihin ja jututtaa häntä ensi viikolla. Sai myös järkättyä ajan koululääkärille parin viikon päähän. HUH HUH. Josko löytyisi syy jatkuvalle pienelle kränälle kropassa.

 

Omatkin asiat taitavat lähteä rullaamaan MT-puolella. Omahoitaja kalastelee omalääkäriltä lähetettä mielenterveyshoitajan juttusille. Mt-hoitsu oli konsultoinnin yhteydessä pyytänyt asian hoidettavaksi näin. Nöyryyttävää olla hoitoalan "ammattilainen" ja käyttää oman pienen kunnan palveluita.... koskaan ei tiedä miten asiat käsitetään ja miten legendat leviää. Piiri pieni pyörii.....

 

Joka kerta naamakirja kysyy, Mitä mietit?

No, minäpä kerron.

Väsyttää, vituttaa ja haluaisin painua synkän metsän keskelle kannon alle talviunille.

Ai miksikö?

No siksi. Nuorimmaiseni,kahdeksanvuotias, on saanut päähänsä että ainoa paikka missä voi nukkua on äidin sänky.Joka ikinen ilta käymme samaa taistelua, hänen paikkansa on omassa sängyssä ja äidin omassaan. 

Muuten hyvä, mutta reilun vuoden takaisen eron jälkeen olen jo tottunut nukkumaan yksin ja toinen keho vuoteessa saa elimistöni sietämättömään stressitilaan. En vaivu riittävään syvään uneen koko yönä ja väsymiskierre on valmis.

Eikä riitä että vain minä ja nuorimmainen olemme väsyneitä, myös isommat sisarukset väsyvät. Pienissä tiloissa he eivät välty kuulemasta yhä kiivaampaa ja kiukkuisempaa iltakeskustelua nukkumajärjestelyistä ja hekin valvovat. Väsyneenä tulee sanottuakin liian pahaan sävyyn pienelle ihmiselle,siitä saa morkkiskin pontta. Tämäkin jatkaa syösykierrettä alas, henkilökohtaiseen helvettiin.

 

Rikkana rokassa ovat vanhempien sisarusten teini-iän hormonimyrskyt, on päiviä jotka menevät suoraa huutoa kuunnellen. Ovet paukkuvat ja käsikähmässä saatuja naarmuja ja mustelmia tullaan valittamaan suureen ääneen äidille.

Tiedän että tähän pitäisi puuttua kovalla kädellä, mutten enää jaksa. Oppivat he joskus kantapään kautta. Toivottavasti.

 

Ai? Lähde lomalle? No millä helvetin kepulikonstilla? Viimeiset kuusitoista vuotta olen ollut vetovastuussa 24/7 näistä ihmisenaluista. Hyvä ettei kirjallinen anomus pidä olla lapsenvahdista jopa gynegologilla käyntiä varten.

Ei paljon mummoja, ukkeja, ystäviä saatikka lasten isää hetkauta. Sosiaalihuollostakaan ei ollut vuosia sitten apua, ei ymmärretty sielläkään tälläistä väsymistä. Enkä aio sille ovelle enää kolkutella.Tulkoot itse tänne kolkuttelemaan.

 

Aamulla etsin yhteystietoja paikalliselle mielenterveyspuolenhoitajalle. "Ota yhteys ensin omalääkäriin..." Vittuako minä sillä, ajan saa hänelle ehkä hyvällä tuurilla heinäkuulle ja hänkin kirjoittaa kuurin kalkkitabletteja mielialalääkkeeksi. Eipä paljon auta.

 

Onneksi sentään ei tarvitse aamuisin töihin kammeta, nytkin peruskotityöt menee hammasta purren ja salaa itkien. Ei helvetti mitä paskaa.

 

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.