Elämä.

Toisilla on sellainen. Omani on kuollut.

Minun tilani on pikemminkin "oloni" sanan elämä sijasta.

Oloni koostuu lasten ja kodin arjen pyörittämisestä. Tällä hetkellä tunnen kapinahenkeä. Varsinkin kun kuulen tai näen päivityksiä toisten "elämästä". Varsinkin exäni baarireissuista, harrastuksista tai vapaudesta kulkea miten mieli tekee. Viikonloppunakin hän aloitti mp-kauden........ ja koskapa pyörä oli täällä talvisäilössä, lapsetkin noutivat pyöränsä....

Sen jälkeen pumpattiinkin ilmaa kumeihin, fixattiin tangot ja satulat kohdilleen, rasvattiin ketjuja ja kitiseviä polkimia. AAAAAAHHHHHH  Kiitos että minulla on monta lasta ja heillä niin huomaavainen iskä. Joka siis poistui tontilta ennen kaikkea tätä...

Voisikohan tässä olla yksi syy miksi heitin hänet pihalle?

Kapinamieli tiivistyy pahaksi mauksi suussa, pahoinvoinniksi ja tottakai purkautuu agressiivisena raivoamisena...... ja kukahan tästäkin kärsii? Lapset tietenkin. Itse häpeän yön pimeydessä.... kunhan olen rauhoittunut riittävästi. Ja saanut olla rauhassa ilman jatkuvaa tunnetta siitä, että joku vaatii jotakin. Kaksi vuotta sitten tiesin, että kun lasten vaatimukset illalla loppuvat unen myötä, löytyy sängystä toisenlainen vaatimus..... Sekös vasta ärsytti. Toisella ei minkäänlaista tajua päivän vaativuudesta, siitä miten kuluttavaa lasten kanssa vietetty aika on. Ja "palvele" vielä kerran, päivän päätteeksi. Ei sillä ettenkö itsekin olisi loppujen lopuksi suuremmalta osin nauttinut, mutta pakostikin veti mieltä katkeraksi. 

Ai työ? No, toihan se tai toisi vaihtelua. Palkkapäivänä tilillä oli vähän enemmän rahaa. Hyödyttikö se? Ei. Kaikki meni ja menee perheen perseeseen. Ei minun. Myös kotitöihin palkkatyö tuo vaihtelua. Joutuu tekemään saman määrän kuin kotona ollessaankin, eli aivan kaiken. Mutta huomattavasti kireämmällä aikataululla. HUUUU ja mikä määrä energiaa jääkään käytettäväksi lasten asioille, huolien, iloisten kertomusten, kasvukipujen, sekä fyysisten että psyykkisten, kuunteluun ja setvimiseen. Tai ITSELLE?! Todellakin. Tuolloin jumaloin sänkyäni. Se tarjosi pikaisen unohduksen kaikesta muutamaksi tunniksi. Ellei joku sairastunut yöllä.

Vanhimman lapsen synnyttyä, parin vuoden ajan ystävät/kaverit pyysivät auttamaan tai kyläilemään. Ei onnistunut, koskapa lapsi/lapset olisi pitänyt ottaa joka paikkaan mukaan ja eihän minusta apua kellekään olisi ollut lasta vahtiessani. Ehkä elämäni alkoi kuolla jo silloin, on täytynyt olla saatavilla ja valmiina perheen niin vaatiessa. Mitään ei jäänyt itselle. EI MITÄÄN.

Kukaan ei koskaan ole kysynyt "Kävisikö sinulle että katsot lapsia kun teen/käyn/tms ?"

Automaatio on, se olen minä joka huoltaa lapset, satoi tai paistoi. Teen kotityöt, organisoin ohjelmat, kauppa-,lääkäri-, hammaslääkäri-, koulu- ja kaverireissut, ym ym.

Missä välissä minun elämälläni on merkitystä? Sitten kun kupsahdan ja huomataan tekemättä jääneet työt? Liekö edes silloin.

Oloni on muodostunut häkiksi, josta haluaisin pyristellä pois. Hylkäänkö kaiken pahaa mieltä aiheuttavan? Entä raivon tunteita? Saatikka ne jotka jatkuvilla vaatimuksillaan saavat minut tuntemaan itseni kuiviin imetyksi? Ne jotka vaativat jokaisesta askeleestani selvityksen? Tai nämä jokailtaisen helvetin aiheuttavat pikkupirut, joita toiset kutsuvat lapsiksi? Joka saatanan ilta sama ruljansi. Minkä ihmeen vuoksi ei voi mennä ihmisen pennuille kaaliin, että ilman jokailtaista äidin messua (lue:raivaria) voi suorittaa iltarutiinit? Iltapala, hiusten ja hampaiden harjaus, halit, hyvänyön toivotukset ja sänkyyn hetkeksi lukemaan ennen nukahtamista. Mikä VITTU siinä on niin vaikeaa???????

Ehei, joka ilta pitää saada äiti raivostumaan ja huutamaan niin että ikkunat helisee ja tuntuu että verisuoni ratkeaa päässä.... Taitaa olla rutiini jo tämäkin.

Eli heivaanko nämä pikkupirulaiset sosiaalihuollon rattaisiin? Vedänkö itseni kiikkuun riittämättömän sosiaalisen verkoston puutteessa? Ei. Olen itsekäs paskiainen ja kidutan meitä kaikkia, koska on olemassa kirjoittamattomat koodistot vanhemmuuteen, jotka eivät salli selkärankani taipua moiseen heikkouteen.

Häkistä vielä, alkaako kenties joku tanko taipua ja sen raosta pilkistää valoa? En tiedä. Mutta toivon niin. Siksi on olevainen myös tämä Nollausposti, etten heittelisi kaikkea sisälleni kertynyttä ryönää lasteni niskaan. Kenties opin näitten kirjoitteluiden kautta tuntemaan itseäni ja löydän elämäni. Ja varsinkin riemun elää.

Kiitos että luit vuodatukseni, olit korvani heikolla hetkellä.